Planeettoja

Ari Haaviston Jupiter

Planeettakuvaus on ihan eri maailmasta kuin syvän taivaan kohteiden kuvaus. Tähtisumuja kuvatessa yksittäisen valotuksen pituus voi olla minuutteja, planeettojen kohdalla taas sekunnin sadasosia. Tämä johtuu siitä, että planeetat ovat satoja kertaluokkia kirkkaampia kohteita läheisyytensä vuoksi - siinä missä Jupiter on 370 miljoonan kilometrin päässä, Orionin tähtisumu löytyy 12 miljardin miljoonan kilometrin päästä.

Käytännön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kuvataan mahdollisimman paljon ruutuja sekunnissa ja kertyneestä ruutukasasta keskiarvoistetaan lopullinen kuva. Koska ilmakehän massa liikkuu jatkuvasti ja näkyy kuvassa puuroutuvina yksityiskohtina, idea on tallettaa videota 10-100 ruutua/sekunnissa. Maksimipituuden määrittää planeetan pyörimisnopeus - koska Jupiterin päivä on reilut 9 tuntia pitkä, alkaa yksityiskohdat venyä muutamaa minuuttia pitemmissä yhdistelmäkuvissa. 

Planeettakuvaus tapahtuu siis tuntien sijasta minuuttien sisällä. Näitä minuutteja joutuu vaan odottelemaan koko yön, jotta saa kuvan juuri siltä selkeimmältä keliltä, jolloin ilmakehä on rauhallisimmillaan.

Tässä planeettatuotokseni kolmen kauden varrelta.

Jupiter ensimmäiseltä kaudelta

Jupiter ja kuut digijärkkärillä

Jupiter ja Mars 2015

Viimeisin Jupiterini

Marsia olisi helpompi kuvata eteläisemmillä leveyksillä. Kiertoratamekaniikkojen takia Mars liikkuu lähimmillään Maata n. joka toinen vuosi (etäisyytenä vajaat puoli astronomista yksikköä verrattuna kahteen astronomiseen yksikköön). Tällöin sanotaan Marsin olevan oppositiossa, eli maasta katsottuna toisella puolella taivasta verrattuna aurinkoon. 

Saturnus on vaikea kuvauskohde Oulun leveysasteilla. Se nousee kuvattavaksi seuraavan kerran reilun kymmenen vuoden päästä. Unkarin reissulla oli hieno hetki kun viritin kaukoputken ja aloin etsimään oikeaa tarkennusta. Ihmettelin, kun kirkas tähti tuntui pysyvän ihmeellisenä soikiona, kunnes tajusin että se mitä havannoin oli Saturnuksen renkaat!

Kausi 2014-2015

Aloittelukauden jälkeiseen kesään sijoittui ensimmäinen kuvausmatka Unkariin. Lomakohde oli 20 astetta eteläisempänä kuin Oulu, mikä tarjosi paljon uusia kohteita kuvattavaksi. Ostin matkalle kolmannen putkeni, pienen, matkalaukkuun mahtuvan linssiputken. Reissulla sain muutaman hyvän kuvan, ja lisäksi idean kerätä kaikki Messierin kohteet.

M8 Laguunisumu ja M20 Trifidisumu

Charles Messier oli 1770-luvulla Ranskan hovissa vaikuttanut komeettaetsijä. Taivaita haravoidessaan Messieriä kiusasi jatkuvasti kohteet, jotka näyttivät komeetoilta mutta olivatkin jotain muuta. Hän kasasi näistä listan, joka muotoitui viime vuosisadalla lopulliseen 110 kohdetta käsittävään muotoonsa. Oulun korkeudelta ei kaikkia Messiereitä voinut kuvata, mutta lomareissuilla voisin paikata puutteen! 

Ensimmäisen kauden jälkeen olin kuvannut parisenkymmentä Messieriä, ja tällä hetkellä olen lähempänä sataa. Messier-kokoelmani

Toisen kauden suurin muutos oli siirtyminen digijärkkäristä CCD-kuvaukseen. Useimmat syvän taivaan kohteet ovat niin tajuttoman himmeitä, ettei niitä näe paljain silmin ja kuvauksessakin vaaditaan liuta pitkiä valotuksia, jotta kohteen saa esille. CCD-kameran parempi herkkyys auttoi tässä. Uusi kamerani oli mustavalkoinen, eli värikuvaa varten täytyi kuvata jokainen väri erikseen filtterin avulla ja yhdistää jälkikäsittelyssä.

Ensimmäiset onnistuneet CCD-kuvat:

http://www.astrobin.com/118973/C/

http://www.astrobin.com/120665/B/

2015 helmikuussa kävin ensimmäistä kertaa kuvaamassa Espanjan aurinkorannikolla, pikkukaupungissan nimeltä Nerja. Siellä kuvasin galaksikolmikon ja suuren vetyemissiosumun.

Leijonan Tripletti

Lokkisumu IC 2177

Kauden lopun häämöttäessä satuin huomaamaan hyvän tarjouksen 8-tuumaisesta Newton-putkesta. Hankinkin kyseisen tuubin täydentämään repertuaariani. Linssiputken 2 asteen näkymällä kuvasin isoja kohteita, Newtonin puolella asteella keskikokoisia ja SCT-valoämpärini 15 kaariminuutilla pieniä. Seurauksena kolmen putken setupista oli se, että jokaisen kanssa kehkeytyi omat ongelmansa, eikä tilannetta saanut helposti stabiloitua. Kuvia kertyi noin 30kpl koko kaudelta, tässä parhaimmistoa:

NGC 2237 Rosettesumu

IC 434 Hevosenpääsumu

NGC 281 Pacmansumu

M45 Seulaset

NGC 869 ja NGC 884 Kaksoisjoukko Perseuksessa

IC 1396 Elefantinkärsäsumu

IC 5146 Kotelosumu

M106

M33 Kolmion galaksi

Kausi 2013-2014

Ostin siis newton-tyyppisen peilikaukoputken ensimmäiseksi putkekseni. Tässä vaiheessa en edes ollut harkinnut mitään tähtikuvaukseen liittyvää, vaan ajattelin keskittyä visualihavainnointiin.

Visuaalihavannoinnin opettelu tarjosikin hauskoja ahaa-elämyksiä tähtikuvioiden opettelun parissa. Otavan kauha ja Kassiopeia olivat ainoat kuviot, jotka olin aiemmin osannut löytää taivaalta. Repertuaari laajeni pikkuhiljaa Lyyraan, Joutseneen, Ajomieheen ja Karhunvartijaan, ja lopulta koko taivaaseen. Apuna käytin Stellarium-planetaariosoftaa. Ensimmäinen näkemäni planeetta oli aurinkokunnan isoin planeetta Jupiter, jonka pilvivöiden näkyminen putken kautta oli hieno hetki.

Termillä "syvä taivas" tarkoitetaan kaikkea aurinkokuntamme ulkopuolella olevia kohteita: tähtijoukkoja, galakseja ja tähtisumuja. Ensimmäinen kontaktini niihin oli Lyyran rengassumu, eli Messier 57. Lyyran rengassumu päätyi lopulta myös yhdeksi ensimmäisistä kuvakohteistani.

Pikku hiljaa aloin kiinnostua enemmän ja enemmän astrokuvauksesta. En muista oliko harrastukselle mitään erityistä käynnistäjää, mutta sen voinee tiivistää näihin kahteen ajatukseen: "Onpa hienoja kuvia, haluaisin itsekin ottaa tuollaisia" ja "Miten vaikeaa se voi olla". Olihan se vaikeaa, ja on vieläkin - astrokuvaus on harrastus, josta ei lopu haasteet koskaan kesken. Käytännössä se kattaa sisällään kaksi erillistä harrastusta, itse kuvien oton ja niiden käsittelyn.

Ostin halvalla löytämäni Canon 350D-digijärkkärin ja sekä adapterit jolla sain sen kaukoputkeen kiinni. Blogin ensimmäisistä postauksista voi nähdä miten vaikeaa homma alussa oli, kesti muutama kuukausi ennen kuin sain tämän kuvan M57:stä:

http://www.astrobin.com/75523/

Nopeasti selvisi, että 1250mm polttovälin putki oli liian painava heiveröiselle jalustalle, eikä sillä toki muutenkaan voinut ottaa pitempiä kuin minuutin tai kahden valotuksia. Jalustassa oli seuranta (eli moottori käänsi jalustaa maapallon pyörimisen mukaan), mutta ei guidausta (joka korjaa seurannan virheitä pitämällä tähden juuri oikeassa kohdassa kuvaa).

Huomasin kuitenkin muutaman puoliksi onnistuneen kuvan myötä, että tämä oli harrastus, johon halusin panostaa kunnolla. Päätinkin sitten hankkia paremman jalustan ja isomman putken. Päädyin EQ6-jalustaan ja C11 Schmidt-Cassegrain-tyyppiseen kaukoputkeen. Pelkkä putki painoi 13kg, joten sitä takapihalle kanniskellessa joutui pitämään kielen keskellä suuta!

Uuden putken polttoväli oli melkein 3 metriä, ja se näki taivaalta parisen kymmenen kaariminuutin alan (1 aste on 60 kaariminuuttia ja vastaa noin kahden täysikuun kokoa visuaalisesti). Tämä tarjosi aivan uudenlaisia haasteita kuvaamiseen vaadittavan seurannan tarkkuuden suhteen. Otin käyttöön EQModin ja ohjasin jalustaa läppäriltä. Paukkupakkasilla pystyi käynnistämään kuvasarjaa mukavista sisätiloista käsin - kätevää!

Näin jälkikäteen ajatellen noin haastavan systeemin hankkiminen niin aikaisessa vaiheessa harrastusta oli kohtuullisen järjetöntä. Mutta päättäväisyydellä, sisulla ja internetin avustuksella aloin saada käyttökelpoisia kuvia.

http://www.astrobin.com/88207/

Ensimmäisen kauden päätyttyä olin opettanut itselleni olennaisimmat perusjutut, siirtynyt Photoshopista ja DeepSkyStackeristä PixInsightiin, ja lopulta ottanut ensimmäisen laadullisesti hyvän kuvani:

http://www.astrobin.com/86841/

Blogin uudelleenkäynnistys

Potkaisen blogini uudelleen käyntiin ja vaihdan kieltä suomeksi. Blogini käsittelee astrokuvauksen vaikeuksia ja onnistumisia muutaman vuoden kokemuksen omaavan amatöörikuvaajan näkökannalta. Kerron uusista kuvistani, Messier-kokoelmani edistymisestä, teleskooppieni ja muiden varusteiden opetteluprosessista, valosaastetta vastaan taistelusta, kuvausmatkoista ja kaikesta taivaan ja horisontin väliltä. Aloitan pienellä esittelyllä.

Tähtiharrastuksen aloitin vuonna 2013 talvella. Sen jälkeen olen kuvannut takapihaltani tähtisumuja, galakseja, tähtijoukkoja sekä planeettoja ja kuita. Nuoruuteni asuin Tornionjokilaakson Pellossa, jossa valosaasteettoman taivaan takia olisi ollut mahtava tilaisuus aloittaa harrastus jo lapsena. Tietenkin internetiä edeltäneen tiedonpuutteen takia kaikki olisi ollut toki paljon vaikeampaa ilman paikallista opettajaa.

 Nykyisin asun Oulun Puolivälinkankaan vesitornin tuntumassa, jossa taivaan rajamagnitudi  on noin 4.5 (luku kertoo kuinka himmeät tähdet ovat näkyvissä paljaalla silmällä). Mikään ideaali kuvauspaikka takapihani ei ole, mutta kärsivällisyydellä ja paneutumisella voi korvata olosuhteiden puutteet.

2013 talvella bongasin myynti-ilmoituksen Ursan harrastefoorumilla Skywatcherin 150PL-teleskoopista ja EQ3-2-jalustasta. Tästä hankinnasta lähti pitkä, turhauttavan kivikkoinen mutta samalla käsittämättömän palkitseva tie. Kerron tästä ensimmäisestä kaudesta tarkemmin seuraavassa blogipostissa.

Tähtikuviani Ursan Taivaanvahti-sivustolla

Tähtikuviani Astrobinissä